Heippa uudesta kodista!

Pitkästi aikaa pääsen kirjoittamaan tänne. Muutto on nyt suurimmalta osin takana, olipa homma. Nyt voisin sanoa, etten muuta enää koskaan, mutta tiedän ettei se pidä paikkaansa. En olisi ikinä selvinnyt muutosta ilman ex-miestäni, hänelle kuuluu suuret kiitokset kaikesta avusta mitä hän on muuton eteen tehnyt! Meillä on onneksi hiihtolomaviikko lapsilla sekä itsellänikin, joten on ollut aikaa laitella kotia. Alkuperäinen suunnitelma oli kyllä päästä lasten kanssa rinteeseen, mutta koska meillä sairastetaan vuoronperään niin lomasuunnitelmat ovat muuttuneet ja laskettelusuunnitelmatkin vaihtuneet. Toki terveet lapset ovat päässeet laskemaan, mutta yksi reppana ei ole tehnyt lomalla mitään muuta kuin muuttanut ja heti perään sairastanut.  ************** Tähän väliin huomautus, että joudun nyt kirjoittamaan koko tekstin yhteen pötköön kun uusi läppärini ei anna tehdä kappalejakoja ollenkaan :) ********************* Mutta ajattelin nyt kirjoittaa itsestäni, minusta hiukan päälle nelikymppisestä avioeroa juuri läpikäyvästä naisesta. Olen elänyt pitkän, vuosikausia kestäneen matkan tähän pisteeseen. Monesti olen miettinyt, miksi tuhlasin vuosia huonossa suhteessa. Miksemme tehneet päätöstä aikaisemmin. Turhahan tuollaista on miettiä, emme vain olleet valmiita näin isoon elämänmuutokseen. Mutta nyt, minä....tässä kirjoituksessa keskityn vain itseeni, minuun. Minä olen viime päivinä huomannut olevani huomattavan paljon tyytyväisempi ja iloisempi ihminen. Minua naurattaa, välillä jopa oikein kunnolla, vuosien jälkeen. Huomaan olevani tyytyväinen olotilaani vaikka uusi kotimme (mikä kyllä tulee olemaan tosi kiva kun saan sisustettua sen loppuun) onkin niin paljon pienempi ja vähemmän "tasokas" kuin edellinen, mutta mitä väliä sillä on jos vain minä itse voin henkisesti paljon paremmin - ei mitään väliä. Olen viime päivinä huomannut keväisen ihanan auringon, kauniin luonnon, oman itseni, kaikkea mikä on ollut toisinaan kuin sumun peitossa. Alussahan tämä matkani on, mutta pitkästä aikaa minulla on toiveikas ja utelias olo. Ei tämä uuden elämäni alku kuitenkaan mitään pelkkää ylämäkeä ole ollut, ei tietenkään. Pienimmän lapsen ikävä isiä, vaikka onkin nähnyt ja viettänyt joka päivä aikaa isin kanssa, tulee aina toisinaan esille enemmän. Ensimmäinen ilta kun isi lähti "omaan kotiinsa" oli raastava pienimmälle lapselle ja myös minulle, voin kertoa että kyllä sattui sydämeen nähdä lapsen itkevän ja pyytävän isältään, ettei tämä menisi. Nopeasti tuo itku meni ohi isin lähdettyä, mutta tämä muutos lapsille on tietenkin valtava. Uskon kuitenkin, että minun ja exäni hyvät ja asialliset välit helpottavat lasten sopeutumista sillä heidän ei tarvitse nähdä mitään riitelyä ja olemme joka ilta olleet täällä uudessa kodissamme ihan porukalla hetken aikaa. Toki näin on ollut senkin vuoksi, että meillä on täällä niin paljon kaikkea asennettavaa ja exäni on tosiaan auttanut enemmän kuin odotin. Nyt on silmät niin ristissä ja pakko alkaa nukkumaan, kirjoituksestakin tulee tänään kovin sekavaa, joten taitaa olla aika lopetella. Öitä!