Sammuu 
Talossamme lamput sammuu 
Autioituneita huoneet 
Ovat yksi kerrallaan 
Sängyn laitamilla hiljaa nuokkuu 
Kaksi uupunutta 
Onnellisia vain unissaan 

Mä annan sut pois 
Mä päästän sut pois 
Vaikka sattuu 
Sä annat mut pois 
Sä päästät mut pois 
Kaikkeen tottuu 
Hymyillään vaan 
Ei oo muutakaan enää antaa 
Luovutaan toisistamme hiljaa 

Liikaa 
Luulin meistä aina liikaa 
Lupasin, mä korjaan kaiken 
Yhä vain uudestaan 
Liukuu sun ote käsistäni 
Vaihtuu viikot huomaamatta 
Äänet kuuluu koko ajan hiljempaa 

Mä annan sut pois 
Mä päästän sut pois 
Vaikka sattuu 
Sä annat mut pois 
Sä päästät mut pois 
Kaikkeen tottuu 
Hymyillään vaan 
Ei oo muutakaan enää antaa 
Luovutaan toisistamme hiljaa 

Mä annan sut pois 
Mä päästän sut pois 
Vaikka sattuu 
Sä annat mut pois 
Sä päästät mut pois 
Kaikkeen tottuu 
Hymyillään vaan 
Ei oo muutakaan enää antaa 
Luovutaan toisistamme hiljaa

- Laura Närhi

 

Eilen kun ajelin tyttäreni kanssa autolla kotiin, radiosta soi tämä Laura Närhen biisi. En voinut kerta kaikkiaan mitään ja minua alkoi itkettää aivan hillittömän paljon. 11-vuotias tyttäreni kyseli, miksi itken ja saimmekin siitä aika hyvän keskustelun aikaiseksi siitä, miten minä, hän, sisarukset, tuleva ex-miehenikin, kuka vain voi ja saa itkeä tämän meidän tilanteen vuoksi. Meillä on oikeus ja lupa olla surullisia, vihaisia, pettyneitä, helpottuneita, iloisia...ihan kaikkea, kaikki tunteet ovat sallittuja. Muistin kuitenkin, miten minä en saa kaataa lapseni päälle omaa tuskaani ja suruani, joten kerroin kyllä, että tämä äidin itku ja suru aina välillä tulee ja menee eikä lapseni siitä tarvitse se enempää murehtia, kuuluu vain nyt asiaan. Onhan hänellä ihan tarpeeksi omissakin tunteissaan tekemistä. Keskustelumme jatkui siitä sitten siihen, että lapseni voi olla huolehtimatta tulevia muutoksia ja asumisjärjestelyitä, ne ovat meidän vanhempien asia järjestellä niin että lasten elämä jatkuu mahdollisimman samanlaisena kuin tähänkin asti vaikka emmehän me siihen pysty. Mehän muutetaan ja elämä tosiaankin muuttuu radikaalisti. 

Olen tiennyt, että me eroamme jo pitkään. Vuosia, monen monta pitkää vuotta olen tiennyt. Niin on tuleva ex-miehenikin tiennyt, ihan varmasti. Nämä viimeiset vuodet ovat olleet niitä lopullisia pyristelyjä irti toisesta. Muistan kun nyt viime jouluna mietin täällä kotona itsekseni, että tämä joulu tulee olemaan viimeinen joulu kun meidän perhe on koossa. Joulun aikaanhan minulle itselleni selvisi lopullisesti, että tämä tarina on tullut lopullisesti päätökseen. Ahdistus meistä yhdessä tulevan ex-mieheni kanssa nousi sellaisiin mittasuhteisiin, että joulunpyhien jälkeen hyvinkin sulassa sovussa totesimme, että nyt on aika tehdä päätös. Tuo päätös laittoi kyllä niin isot rattaat pyörimään, ja kohtuu nopeasti. Emme ole vuosiin (tai ehkäpä koskaan) pystyneet keskustelemaan normaalisti, joten kävimme eroasioita what's upp-keskusteluina pitkälti ja sitten kun tilanne vaati ehdottomasti kasvokkain keskustelua, istuimme öisin lasten nukkuessa puhumassa. Saimme sovittua lasten asumiset ja tapaamiset, elatusasiat, omaisuude jakoasiat, lastenvalvoja-asiat jne. ihan kaikki. Mielestäni hyvä, että teimme kaikki nämä sopimukset niin onpahan nyt kummallakin hyvin tiedossa, miten tästä elämää lähdemme viemää eteenpäin. Varmasti tulee eteen paljon asioita, mitä emme ole osaneet ottaa huomioon, mutta paljon on kuitenkin myös sovittu.

Nyt on alettava nukkumaan, väsy painaa työpäivän, kotiaskareiden ja lasten treenikuljetusten jälkeen. Palataan taas :)