Olin tänään ensimmäistä kertaa uudessa kodissani yksin, lapset olivat isänsä luona. En ehtinyt olla kuin puolisen tuntia yksin ja minut valtasi tyhjyys. Tiedän kyllä, että tuossa ajassa en ehdi oikeasti tuntea mitään tyhjyyttä, mutta ajatus siitä, että yksinäisiä päiviä ja vuorokausia on jatkossa tulossa, tuntui pelottavalta. Minun täytyy pystyä luottamaan ex-mieheeni, että hän huolehtii lapsista ja että hän ottaa kaikki huomioon eikä osa jää toisten varjoon tai paitsioon. Toki lasten iät ja persoonat vaikuttavat siihen, miten heidän kanssaan "ollaan", mutta minä en vuosien kokemuksella luota ex-mieheeni tässä asiassa. Tiedän myös, että muutaman päivän aikana he eivät ehdi mitenkään suuresti jäädä huomiotta, mutta se, etten ole tilanteessa mukana, on pelottava. Minä en pysty kontrolloimaan, mitä tapahtuu ja miten tapahtuu. Minun täytyy opetella elämään tässä asiassa uudella tavalla. Tytöt jäivät nyt yöksi isälleen ja pojat ovat taas kotona sillä me lähdemme huomanna aamusta pelireissulle.

Odotan kyllä myös niitä omia päiviä kun saan keskittyä vain itseeni, voin käydä ilman tiukkoja aikatauluja kaupungilla, mennä syömään ravintolaan, katsoa tv:tä. Sitten kun tämä elämä lähtee rullaamaan, olen varma, että opin nauttimaan omasta ajastani. Tähän asti olen hoitanut meidän perheessä 99%:sesti kaikki hankinnat ja ruokaostokset. Yhtälö on ollut raskas, myönnän sillä kaiken arjenpyörittämisen päälle neljän lapsen treenit monena iltana viikossa on ollut minun vastuulla. Exäni kyllä on hakenut lapsen tietystä paikasta tiettyyn aikaan, sieltä mitä olen hänelle kertonut. Omaa aikaa ei ole ollut reiluun kymmeneen vuoteen, ajatella! Ja nyt sitä on tulossa, pakostakin :) Kieltämättä aika hykerryttävä ajatus, että saisin katsoa tv:tä (täytyy nyt opetella käyttämään kunnolla televisiota ja äänentoistolaitteita yms.) ihan rauhassa, juuri niitä ohjelmia mitä haluan :)

Nyt täytyy alkaa etsimään poikien pelivaatteita, ovat muuton jäljiltä vielä ihan hukassa, mutta eiköhän ne löydy. Hyvää viikonloppua kaikille!!