Hei!

Olen päättänyt alkaa kirjoittaa blogia, sillä tarvitsen jonkin paikan mihin voin päiväkirjan tavoin purkaa oman pääni ajatuksia ja tuntemuksia. Elän elämäni rankinta aikaa ja olen jo aika kauan yrittänyt löytää avioero-aiheisia blogeja ihan omaksi vertaistuekseni, mutta niitä on tosi vähän. Senpä vuoksi aloitan nyt omani, jospa joku päivä joku samassa tilanteessa oleva kohtalontoverini löytää tämän blogin ja saa tästä edes hiukan tietoa/tukea/kokemuksia, ihan mitä vaan. En ole mikään "kirjoittaja" enkä hallitse kielioppiasioita täydellisesti, mutta tämän blogin tarkoitus onkin aivan jokin muu kuin kirjoittaa täydellistä suomea :)

Mistähän sitä sitten aloittaisi. Pää on täynnä ajatuksia, asioita, tulevia tapahtumia, järjesteltävää, ihan kaikkea, vaikka olemmekin tulevan ex-mieheni kanssa saaneet lapsiin ja asumiseen liittyvät asiat jo sovittua. Siitä huolimatta järjesteltävää riittää, muutto kuitenkin häämöttää jo lähellä. Oloni on tänään väsynyt (olen kyllä ollut myös kovasti kipeänäkin pari päivää, influessaa kai sitten) ja raskas, tuleva muutos elämässä tuntuu yhtä aikaa vapauttavalta mutta myös luonnolisesti pelottavalta ja ahdistavaltakin. Miten pärjäämme taloudellisesti? Miten voin olla lasteni tukena niin paljon kuin he sitä tarvitsevat - ja totta tosiaan, he tarvitsevat! 

Olisikohan tänään ekan postauksen aiheena vaikkapa sitten oma itseni jonkinlainen esittely. Tämä on hiukan vaikeaa, perheeni on sellainen, että olemme aika hyvin tunnistettavissa enkä tiedä tahdonko sitä nyt tässä vaiheessa. Vaikka tässä meidän avioerossa ei ole mitään salailtavaa, mutta tietyllä tapaa olen niin haavoittuva ja rikki, että ehkäpä tahdon ainakin toistaiseksi pysytellä mahdollisimman anonyymina. Kuljen kaduilla, kaupassa, ihan missä vain leima otsassa: "avioero meneillään", kuvittelen miten ihmiset näkevät lävitseni ja voivottelevat ja säälivät tilannetta, lähinnä lasten kannalta. Tunnen tulevasta yh-äitiydestäni tietynlaista häpeääkin, se vain kumpuaa jostain. Ja samalla kun taistelen näiden tuntemusteni kanssa ja kuljen leima otsassa tiedän meidän tehneen oikean päätöksen. Oikean päätöksen vaikka monta kertaa onkin tehnyt mieli sanoa tulevalle ex-miehelleni, että ei viedäkään tätä loppuun, laitetaan homma jäihin. Jäihin niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin. Olemme miettineet tätä asiaa vuosikaudet. Ei vain muutamaa vuotta vaan oikeasti vuosikaudet. Kukaan ei uskoisi jos kertoisin kuinka monta vuotta oikeasti. Eihän kukaan voi miettiä avioeroa niin kauaa! No me voitiin, ei totta tosiaan luovutettu helpolla. Ulospäin ei tietenkään näkynyt mitään, tämä päätös onkin tullut melkein kaikille yllätyksenä, vain muutama ihminen on tiennyt meidän parisuhteen oikean tilan. 

Ok, tämä riittää tällä kertaa. Toivottavasti saan jälkiä teistä vieraskirjaani.  Vaikka aiheeni onkin surullinen ja vakava niin toivotan kaikesta huolimatta kaikki tervetulleiksi lukemaan ajatuksiani :)