Heippa! Tänään on ollut erikoinen päivä. Normaalit treenikuljetukset lasten kanssa, kolmella lapsella treenit joista yksi vetäisi tuplatreenit ja nuorimman kanssa ex-temporee hohtokeilauskin muita odotellessa. Tämä kaikki on ihan normaalia meidän perheen elämää, mutta se että ajoin kolarin ei ole! Muistan miten alkuvuodesta ajattelin, että tämä vuosi tulee olemaan varmasti käänteentekevä elämässäni. Tiesin jo silloin, että meidän perheen elämä yhteisessä kodissa tulee päättymään ja sen vuoksi muutoksia on tiedossa paljon. Mutta tähän alkuvuoteen ajoin myös tämän kolarinkin, ensimmäisen elämässäni ja olenhan kuitenkin jo päälle nelikymppinen, joten ei näitä tietysti usein ole tullut koettua, onneksi. Olin vain niin ajatuksissani ja ajoin edellä olevan auton perään. Onneksi toiseen autoon ei tullut vaurioita, omaan sen sijaan tuli. Pöh.

Eroprosessini on siinä vaiheessa, että huomaan etten ole itkenyt asian takia pitkään aikaan. Vaikka arki on hektistä ja omalta osaltaan jokseenkin stressaavaa niin olen huomannut olevani helpottunut. Minulla ei ole enää jatkuvasti paha mieli, huomaan että minulla on tilaa hengittää. Ei tarvitse etukäteen miettiä, miten sanani asettelisin, etten saisi sellaista vastausta, että pahoitan mieleni. Olen elänyt vuosia niin, että minulla on ollut jatkuvasti paha mieli. Ihan hullua, eikö. Silti jokin on estänyt meitä eroamasta vaikka olemme tienneet tämän asian jo niin kauan. Olemme tienneet, että meidän kummankin on helpompi hengittää ilman toista. Mutta nyt, nyt minä tunnen, miten pystyn jo olemaan hiukan enemmän oman itseni ja miten ilo on palaamassa elämääni :) Tottakai olen pohjimmiltani äärimmäisen surullinen ja pettynyt, mutta silti ilo meinaa pulpahtaa jo takaisin elämääni....kuin salaa. Vai kuinka kauan minun pitäisi surra, olla itkuinen? Meidän lähipiiri elää nyt jonkinlaista shokkivaihetta, ne kaikki jotka eivät ole meidän ongelmista tienneet. Nyt he vasta ovat saaneet tietää sen, minkä me olemme tieneet jo vuosia. Kulissia. Kulissi on ollut yllä, ei kai sitä voi kieltää.

Vaikka eroamme, voin nyt sanoa, että arvostan kaikesta huolimatta tulevan ex-mieheni apua ja neuvoja, mitä hän on meidän eroprosessin aikana minulle antanut. Olemme nyt ehkäpä paremmissa väleissä kuin moneen vuoteen. Toivottavasti tilanne säilyy tällaisena ja välillä mietin, voisimmeko me vaikkapa käydä yhdessä ensi kesänä mökkeilemässä. Hmm..sen aika näyttää, mutta nyt tuntuu keveältä :)