Illalla tähän aikaan on yksi vuorokauden parhaista hetkistä. Tiedän, että pitäisi alkaa itsekin nukkumaan, mutta minkäs teet kun ei vaan malta. Aamulla sitten kyllä taas muistaa, miksi edes joskus voisi mennä ajoissa nukkumaan. Tarvitsisin kahdeksan tuntia unta ja vajaaksi jää joka ikinen yö. Niin jäi viime yökin. Lasten nukahdettua meillä alkoi jälleen "keskustelu" what's upin välityksellä. Tällaisissa erittäin huonosti kommunikoivissa suhteissa (tai ex-suhteissa) kun keskinäinen puhuminen ei oikein onnistu niin hyvä, että on tuo sovellus olemassa, sen välityksellä voi hoidella asioita. Surullista. Niin, taisimme käydä viimeisen väännön tulevan exäni kanssa lasten asioista. Kummallakin oli vielä hiukan eri näkemys asioista ja minä olen loukkaantunut hänen viime aikaisista puheista sen verran paljon, että emme vieläkään allekirjoittaneet sopimusta. Avioerohakemuksen sentäs allekirjoitimme yhteisymmärryksessä. Kieltämättä hiukan erikoinen tunne oli tuon lappusen allekirjoittamisen jälkeen käydä nukkumaan. Kelasin pikakelauksella meidän yhteisen taipaleemme läpi - kolmetoista vuotta sitten lupasimme kirkossa rakastaa myötä ja vastamäessä, ja nyt saimme lopullisen niitin avioliitollemme ja haemme avioeroa. Olemme siis epäonnistuneet tuossa lupauksessa. 

Tiedän, me kummatkin tiedämme, että avioero on ainoa oikea ratkaisu meidän vuosia jatkuneeseen pahaan oloon. Kumpikin olemme olleet ahdistuneita toisistamme ja keskinäisessä suhteessa ei ole ollut mitään iloa, ei kerta kaikkiaan mitään. Tulkitsemme toistemme puheetkin niin erilailla, että ihan peruskommunikointikin on vaikeaa kun olemme niin eri sfääreissä. Olen löytänyt hippusen tunnetta, että voin jälleen olla oma itseni. Minun ei tarvitse miettiä etukäteen, miten asettelen sanani koska minut kuitenkin ymmärretään väärin. Näkemyksemme asioista ovat niin erilaiset, että paha mieli on ollut melkein kaikessa mukana. Tiedän, minun pitää jossain vaiheessa kääntää tekstini tulevaan. Nyt vain on vielä se vaihe menossa minulla, että mietin syitä mitkä ovat tähän tilanteeseen johtaneet, keräilen itseäni pienistä palasista, pohdin omaa elämääni miten olen tähän pisteeseen päätynyt, yritän ymmärtää tapahtunutta...ja tapahtumassa olevaa, mietin lapsiani ja heidän jaksamista ja selviytymistä jatkuvasti. Sain itse elää ehjässä perheessä lapsuuteni. Tiedän, että vanhemmillani on ollut vaikeaa ja eroa sielläkin on puheissa väläytelty. Ovat kuitenkin sitä ikäpolvea, että hehän eivät eroa -oli tilanne mikä tahansa. Kunnioitettavaa sekin ja se heille suotakoon, mutta toisaalta me hiukan nuoremmat kuitenkin osaamme myös jättää liian suuren häpeäntunteen taakse ja tehdä kipeä ratkaisu kun riittävä pitkään on eroa pyöritelty mielessä. Meidän läheisillemme meidän ero ei tule yllätyksenä. Uskon, että kaikki ovat nähneet meidän kylmän liittomme ja tästä on kyllä joskus ollut joidenkin kanssa puhettakin. Toivon sydämmeni pohjasta, että me kaikki osaamme olla fiksuja ja voimme jatkaa matkaamme ja vierailla toistemme luona. Onpa haaveenani sekin, että voisimme esimerkiksi viettää ex-mieheni kanssa yhteisiä jouluja. Näin lapsemme saisivat nähdä, että pystymme ja tahdomme viettää jatkossakin aikaa edelleen "perheenä" ja kaikilla olisi hyvä olla. No, aika näyttää toteutuuko tämä haaveeni. Toivotaan niin :)